Kirjan takakannen teksti:
Julia on viettänyt koko ikänsä hevosten kanssa, ratsastanut, hoitanut, kisannut...
Mukana on aina ollut äiti - todellinen hevosnainen ja taitava valmentaja - kunnes vaikea tauti vie hänet. Harry, äidin Amerikasta mukanaan tuoma hevonen, on sekin tiensä päässä.
Tulevaisuuden näyttäessä tyhjältä Julia keksii ratkaisun. Harry oli äidin aito kumppani, joka välillä tuntui äidille läheisemmältä kuin kukaan muu. Sellaisen hevosen Juliakin haluaa. Hän lähtee äidin suvun hoiviin Yhdysvaltoihin, samalle tallille, josta äidinkin hevosura lähti liikkeelle, ja päättää löytää Harryn sukulaisten joukosta oman sielunhevosensa.
Hevosen etsintä osoittautuu monipolviseksi retkeksi, jonka käänteissä kaikki, mitä Julia on elämänsä aikana hevosista oppinut, tulee tarpeeseen. Sielunkumppania on vaikea tunnistaa, jollei ole ihan varma, millainen itse on ja mitä haluaa. Ja on uskallettava muistaa kaikki äidistä, jotta saa selvän itsestään.
220 sivua.
Tämä oli puhdas herätelainaus.
Heti kirjan alku oli saada mut lopettamaan lukemisen. Tuli liian elävänä taas muistot pintaan, kun omasta hevosestani jouduin luopumaan.
Kirjan päähenkilön suhtautuminen hevosiin oli juuri sitä tympeää tyyliä, josta en tykkää. En kirjoissa enkä tosielämässä. Luullaan olevansa niin "cooleja", kun omaa rakasta (?) hevosta sanotaan kaakiksi, luupääksi, tyhmäksi elikoksi tmv.
Huokaisin syvään kun sain kirjan luettua ja ajattelin "En ikinä enää lainaa kirjaa pelkän kannen perusteella".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti