Ei tarvitse olla hullu kuullakseen kuiskausta. Se on kuin tinnitus. Mutta tarttuu, jos vain olet kuullut tai lukenut kuiskaavasta tytöstä.
Mitäpä siitä. Kuiskausta se vain on. Taukoamatta. Myös nukkuessa. Joskus saattaa tuntea hengityksen. Aivan kuin perhonen lepattaisi korvalehteä vasten. Tai huulet olisi niin lähellä, että ne välillä koskettaisivat. Se saa hieromaan korvalehteä, joskus verille asti.
Työtoveri on kuollut oudolla tavalla ja jättänyt Antonille punaisen kansion, Iida Hallaston potilaskertomuksen. Anton ei ole nähnyt Iida-tytärtään vuosiin. Eikä kansiokaan paljon kerro, pelkkää huuhaata koko juttu. Vai onko? Ehkä joku kuiskaa vastauksen.
255 sivua
Kauhu on varmaan lajina yksi hankalimmista. Harva siinä onnistuu. Tämä ei niihin harvoihin päässyt.
Alku oli aika tökkivä, meinasi jäädä lukematta koko kirja, mutta kun ei ollut muuta, jatkoin lukemista. Sitten kirja alkoikin paranemaan. Mutta taas ennen loppua kirja alkoi tökkiä pahasti. Tuli tunne kuin kirjailija itsekin olisi jo kyllästynyt työhönsä.
Olen aiemmin lukenut samalta kirjailijalta kirjan Kuokkamummo jonka loppu oli yhtä lässähtänyt ja suorastaan pettymys.
No, eipä itse kauhun mestariksi tituleerattu King:kään aina onnistu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti